Joskus mietin miten polut syntyvät metsään.

Kun aikoinaan asuin metsän kupeessa, huomasin lähimetsässä monia polkuja, mutta en kuitenkaan koskaan nähnyt kenenkään niitä kulkevan.

Onkohan tuo isokin ponnistus, jos ihan itse tehdyn polun haluan sinne?

Eipä juurikaan, mutta silloin metsää pitää vähän satuttaa. Kuta pahemmin satuttaa, sitä pahempi arpi, siis polku tässä tapauksessa.

Ja hyvä polku vaatii pitkää jännettä, vuosia.

Lopputalvi on kumminkin tehokas aika satuttaa metsää.

Muista pakata talvisen polun lumi hyvin tiukaksi, liki jääksi, niin ei sitten siinä ala heti alkukeväästä mitää itää.

Sikäli kun lopputalvinen polunhoito on jäänyt puolitiehen, alkukesästä on hyvä käydä sotkemassa kaikki vihreä silpuksi. Monivuotinen toisto on tietty edellytys pitkäikäiselle metsän satuttamiselle.

Mutta toisaalta.

Se mikä minulle on vuosi, kaksi, kolme, on metsälle kullin luikaus. Sillä on tuhat vuotta aikaa hengähtää ja nuolla haavojaan.

Eikä kukaan tiedä silloin minun koskaan olleenkaan.

Ja ne polut ovat siihen mennessä luikerrelleet toistensa lomitse kymmeniä kertoja.